Luokkahuone ja neukkari ovat selvästi rajattuja oppimisympäristöjä, joissa toimitaan tunnettuja rituaaleja noudattaen.
Verkko-opetus tai avoin vuorovaikutus muuttaa ympäristöä olennaisesti.
Tutut ja turvalliset kasvot eivät enää tuo vuorovaikutukseen tiedostamatonta turvallisuuden tunnetta.
Luokka- tai kokoushuoneen seinät eivät ole suojana. Vuoropuhelun hallinta on entistä vaikeampaa tai lähes mahdotonta. Ajattelen opettajia, joiden koulutus on tähdännyt noin kolmenkymmenen oppilaan ohjaamiseen, opettamiseen ja valvontaan.
Kun seinät kaadetaan ja ulkona linjoilla on kymmenkertainen määrä ihmisiä. Aikaisemmin turvaa antaneet rituaalit ja fyysiset puitteet eivät enää ole minän suojana. Joukkotilanteissa oma asiantuntemus voi joutua uhanalaiseksi.
Luokassa ei enää ole tarkasti segmentoitua ikäluokkaa. Linjoilla oppijina voi olla vaareja ja mummoja, muita aikuisia ja kulttuurirajojen yli pomppineita tirkistelijöitä.
Perinteiset pedagogiikan keinot eivät enää toimi.
Verkko-opetuksen nykyiset “ammattilaiset” ovat itseoppineita nomadeja, jotka ovat liikkuneet verkoissa vuosia tai pari vuosikymmentä. Suurin osa meistä on oppinut kantapään kautta, kokeilemalla, päätään seinään hakaten. Muodollisesti päteviä sosiaalisen median käyttäjiä ei taida vielä olla.
Jokainen voi nimittää itsensä minä-aikakauden asiantuntijaksi. Kaveriporukat antavat asiantuntijuudelle subjektiivisen tukensa tai vaikenevat viisaasti virnuillen.
Yritysjohtajille vapaa ja avoin verkko on yhtälailla turvaton ja pelottava. Kilpailivat pääsevät iholle. Oma hento asiantuntevuus – olemme maailman johtava alallamme – joutuu globaalisessa tarkastelussa painetestiin, jossa osaaminen ja johtajuus kuitataan hilpeillä hymiöillä.
Aiheesta keskustellaan myös Qaikussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti