Haluan kertoa tarinaa suomalaisesta todellisuudesta, yrityksistä ja yrittämisestä. Haluan kuvata sellaista, josta emme tiedä riittävästi. Vientiyrityksistämme 70 % on suuria. Saksassa ja Tanskassa 70 % viennistä syntyy pk-yrityksissä. Näitä kohteita on paljon. Kirjoitin vuosi takaperin kanavauudistuksesta, joka on viety läpi, mutta nyt paremman ja kiinnostavamman sisällön kehittämisen vuoro. Työ etenee, mutta tekemistä riittää.
- millaiset kuvat ovat syöpyneet mieliinne?
- mitä ajattelette pk-yrityksen johtamisesta?
- mitä on innovaatiotoiminta?
- miten luodaan sähköisiä liiketoimintaprosesseja?
- menestys perustuu yksilöllisiin ominaisuuksiin
- yksilöiden kyky kehittää taitojaan
Miten nämä kuvat ovat meille välittyneet? Mikä mielikuviemme ulkopuolille jää? Tiedämme asioita suuryrityksistä, mutta pienimmät toimijat jäävät tuntemattomiksi, mysteereiksi, pienten valmistajien tuotteista ja palveluista on hyvin vähän kertomuksia. Miksi uppoudun tällaiseen suohon?
Pysyvätkö "tuntemattomat" pieninä juuri siksi, ettei niistä tiedetä? Mitä haluan näillä uusilla tarinoilla ja kuvilla kertoa?
Haluan, että ihmiset alkaisivat kysyä kysymyksiä. Aloitan epämääräisesti, kunnes asetelma jämäköityy: Toivon, että oikeat menestyjät saisivat sulan hattuunsa, eivätkä vain suuret ja kauniit menestyisi. Tietoon ja palveluun rakentuvan talouden perusteet ovat meillä hyvällä alulla, mutta suunnitelmien käytäntöön viemisessä on paljon parannettavaa.
Hyödynnän "Standard Operation Procedure" operaatioita, joka tähtää maaniseen osallisten etsintään, tuntikausien haastatteluruljanssiin, tuhansien kuvien pikkutarkkaan tutkintaan. Haluan kaivaa esille tietoa, totuutta, poistaa suojaavaa verhoa, hälventää sumua, joka estää näkemästä.
Tulevissa tarinoissani puhuvat juuri ne ihmiset, jotka mielikuvia luovat ja jotka niissä esiintyvät. Joskus tämä tarkoitta anonyymin, täysin tuntemattoman esille tuomista, niitä, joista ei ole kuvaa ollenkaan.
En usko, että ihmiset, yrittäjät, osaamispalvelujen tuottajat lähtevät mukaan heti ja ehdoitta. Pitää muistaa, kuvauksen kohteet eivät ole tottuneet olemaan julkisuudessa ja / tai huomion keskipisteessä. Monet saattavat olla epäluuloisia, "Onko tästä mitään hyötyä?"
Joskus yrittäjien tarinat ovat hämmentävää kuultavaa. Niistä kuultaa läpi selvä ymmärrys siitä, ettei julkisuudesta ole hyötyä. Voin kuvitella, että monissa tapauksia hiljaisuuden syynä on, että kameralle ja nauhurille tallentuvaa aineistoa halutaan rajata. Oikeaa kuvan rakentamiseen ei olla valmiita.
Hyvän kuvan rakentamisen tavoite sensuroi tarjolla olevaa todellisuutta niin paljon, ettei kerrota yhtään mitään. Pelko, epävarmuus ohjaa tekemistä.
Kyllä minä ajattelen, että työni on journalismia. Sanon sen ylpeänä. Haluan todistusaineiston avulla vapauttaa, irrottaa konventioista ja viedä kohti uusia näkemisen ja tulkintojen mahdollisuuksia.
Kiinnostavampia näistä kuvista ovat ne, joissa poseerataan, jotka "lavastetaan", aivan kuin yrittäjät toistaisivat näillä lavastuksillaan koko yrittämisen ideaa. Näiden kautta syntyy kuva toivotusta mielikuvasta.
Miltä haluaisimme näyttä? Mikä on totuus? Pitääkö totuutta muunnella ja kiertää? Kuinka laajaksi lavasteiden luominen on laajentunut? Ollaanko imagon rakentamisessa menty pahasti pieleen ja liian pitkälle? Katoaako kohta uskottavuus kokonaan?
Miten tarinoiden lukijat ja kuvien katsojat reagoivat? Synnyttävätkö epävarmuutta, pelkoa, ahdistusta? Syntyykö tästä tekosyy vaikenemiselle? Miten järkeviä nämä vastaväitteet ovat? Mikä on saanut heidät tekemään päätöksiä, uravalintoja ja miksi he ovat päätyneet omaan liikeideaansa?
Uskottavuus. Millaiset lavasteet? Millaiseen ympäristöön ihmiset, koneet ja laitteet sijoitetaan? Miten saamme esille palvelujen luonteen ja laadun? Kuinka kuvaamme hiljaista tietotaitoa?
Kiinnostavaa on, miten kovia väitteitä ja argumentteja onnistumme esittämään. Puhummeko hiljaa ja pienieleisesti kuuliaiselle yleisölle? Entä jos näillä ei ole aikaa? Jos he ovat ehdotuksillemme kuuroja ja sokeita?
Oletteko koskaan nähneet yritysesittelyä, joka käyttää tyylilajina kauhua? Millaisia ovat kuvien tyypilliset piirteet? Taistelujen kovuudesta ja markkinoiden kireydestä puhutaan, mutta vuosikertomusten tyypit hymyilevät tai katsovat kameran linssiin tyynen rauhallisina. Eikö heillä ole tunteita?
Kemijärven ja Summan tehtaan lopettajan ilmeestä näkee, ettei työ tuota suurta nautintoa. Henkilökuvissa ei välttämättä kuvat surullisia ilmeitä. Savuavat tehtaat kuvataan iltahämärässä tummansävyisinä.
Kun ideana on mennä historiaan valokuvan kautta, dramatisointi auttaa hidastamamaan vauhtia ja kysymään kysymyksiä tuosta hetkestä ja sen olosuhteista. Se luo eräänlaisen abstraktin maailman valokuvan ympärille.
Joskus kertoja joutuu puolustamaan lavastuksiaan. Rahoittajille, asiakkaille ja katsojille pitää myös kertoa mitä todella tapahtui. On väärin ajatella, että todellisesta maailmasta voidaan ajatella vain tietyllä tavalla, että journalismin täytyy osua tiettyyn tyylilajiin. Ei journalismissa ole mitään sääntöä!
Journalismista? Se on sana, jota ei dokumentaristin suusta usein kuule. Etenkin Suomessa dokumenttiohjaajat haluavat erottautua journalismista ja korostaa olevansa taiteilijoita.
