Tietoyhteiskunta muodostuu meidän teoista

Tietoyhteiskunnan mystifiointiin ja vision sotkemiseen on uhrattu paljon varoja. Valtiontalouden tarkastusvirasto on moittinut riski- ja tukirahoittajia varojen väärinkäytöstä. Miksi ratkaisuja on lähdetty etsimään maailman ääristä ja risteilylaivojen kosteista seminaareista?

Pitäisikö julistaa löytöpalkkio sille / niille, jotka löytävät suomalaisen tietoyhteiskuntakehityksen punaisen langan uudestaan?

Arjen tietoyhteiskuntaa voisimme edistää mm siten, että jokaiseen suomalaiseen kahvilaan tulee WiFi-yhteys ja töpseleitä pattereiden lataamiseen.

Kustannusten peittämiseksi kuluttajat maksavat lahjoittamalla euron tai muutaman kolikon erilliseen WiFi-kassaan (vrt. työpaikan kahvikassa tms.).

Pienten parannusten tekemiseen INSTANTRAHOITUS (micro financing) sopii laajemminkin. Suuria linjoja maalataan niin isoilla pensseleillä, ettei niistä jää muuta kuin harmaata lankkuaitaa.

Joku fiksu TED-puhuja esitti kivassa puheessaan THE MINISTERY OF DETAILS perustamista ja firmoihin CED = chief executive of details.

Pienten asioiden #mikroduuni on parasta #Toimeksi yhteiskuntakehitystä. Työnjakoa ja -vastuunkantoa jakamalla pääsemme ehkä pidemmälle kuin suurisuuntaisilla julistuksilla. Avoimuuskin on vietävä sinne, missä kansalaiset toimivat: arkeen.

Arjen tietoyhteiskuntaan voimme soveltaa suomalaista talkooperinnettä. Motivoidaan joukot houkutellaan mukaan. Siihen ei moni maa maailmassa kykene (digilukutaito ja sisältöosaamista kaikille).

HELGE: RIP Qaikussa näistä keskusteltiin.

Tietokone 1995

Tietokonetta mainostettiin yhä hallinnon apuvälineenä, mutta sillä pystyi tekemään paljon muutakin.

Internet tekivät tuloaan ja cd-asemiin saattoi tyrkätä skidejä innostavan pelin.

Joululahjaksi hankittiin multimediakone. Hupia riitti koko perheelle.

World wide webin ihmeet olivat haettavissa.

Google astui kuvaan vasta vuosikymmenen lopulla.